On taas tarinan aika. Tapailin yhtenä kesänä erästä naikkosta. Homma alkoi mennä vakavammaksi, tunteet olivat pelissä eli gamessa. Hän oli viekas, tyylikäs, rempseä, lempeä, aika kuuma siis.
Kerran tuo mimmi kuitenkin täräytti mulle aikamoisen lausunnon. Hän naurahti kävelyllä ollessamme ja sanoi:
"On tää ollu upee päivä. Mutta se rockbändi siellä puiston lavalla, hei camoon, aika noloa. Muutenkin aika on ajanu rockista ohi. Nykyisin se on teknomusa mikä porukkaa liikuttaa. Wow! Pim! Poks! Kyllä näin on!"
Tulimme kämpille. Mielessäni tummat pilvet peittivät auringon. Oli aika pelastaa taas yksi sielu.
"Tuupas tänne, honey", sanoin viettelevällä äänellä olohuoneesta. Mimmi oli keittiössä tekemässä voileipää.
"No mitäs?"
"No sitä, että saat nyt istua tähän nojatuoliin."
Hän istui.
"Ja nyt pysyt jumalauta paikallasi, ja olet hiljaa!" huudahdin vihaisesti.
"Ai niinku miks...?" hän ihmetteli. Raukkaparka ei tajunnut, että edessä oli asenteen muutos.
Astuin stereoiden luokse. Nappasin hyllystä levyn. Kunnon lääkettä.
Laitoin soimaan Def Leppardin biisin Love Bites.
Tanssin samalla hitaasti hänen edessään ja osoitin häntä vähän väliä sormella. Iskin myös silmää. Kiemurtelin ja huokailin.
Kuinkas sitten kävikään? Biisin lopussa gimma oli kyynelissä. Hän myönsi, että tunteet nousivat pintaan. Aito rock välittää raakoja, alkuvoimaisia tunteita.
Taas oli yksi sielu käännytetty. Suhde loppui, mutta hän varmasti jatkaa maailmalla rockin sanoman levittämistä. Me emme luovuta koskaan.
